perjantai 15. toukokuuta 2015

Milloin me lakattiin välittämästä?


Millon me kaikki lakattiin välittämästä ?
Tää on kysymys mitä mä pohdin ihan hirvittävän usein. Valehtematta melkein aina kun avaa uutiset jostain on siellä niitä uutisia, kun joku on ollut kuolleena jo kauan, mutta kukaan ei ole huomannut, kun joku on kaatunut maahan ja jäänyt siihen koska ei ole saanut apua. Joka puolella koko ajan vaan korostetaan yhä enemmän yksilöllisyyttä tässä yhteiskunnassa. Entinen yhteisöllinen kulttuuri on koko ajan menossa kauemmassa ja yksilöllisempi kulttuuri nostaa koko ajan yhä enemmän päätään. Koko ajan pitäisi vain suorittaa ja suorittaa ja suorittaa. Pitäisi olla aktiivinen niin sosiaalisessa mediassa kuin työyhteisössä. Ja samalla se oikea kontakti toiseen ihmiseen vaan katoaa. Ei ole enää aikaa. Aina on kiire, kiire eikä oikeille hetkille ihmisten kanssa ole enää aikaa. Whats upissa ja muualla puhutaan miten pitäisi nähdä, mutta aina vaan on kiire ei pysty ei kerkiä. 

Mihin meillä on kiire?
Niin ihan oikeasti mihinkä? Itsekin olen herännyt tähän monesti. On kiire töissä, on kiire töistä kotiin, kotona on kiire syödä, kiire tehdä kouluhommia, kiire lähteä salille. Mutku ei oo. Oikeasti mihin meillä on niin helevetinmoinen kiire valmiissa maailmassa? Varsinkin nyt tuolla koulussa olen miettinyt näitä asioita monelta kantilta. Sillä tulevana sosiaali alan ihmisenä tää yksilöllistyminen tulee vaikuttamaan mun työhön ja siihen mitä työtä tehdään. Kun ihmisillä ei ole enää ketään ympärillä, ei minkälaista tukiverkostoa, voi sosiaali alan ihmiset olla ainuita ketkä ovat tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Ja ottaen huomioon kokoajan hupenevat resurssit on selvää, ettei sosiaali alankaan ihmisella ole välttämättä tähän aikaa. Ja tää musta ihan kamalaa. Milloin me ihan tosissaan ruvettiin välittämään niin kovasti vain omasta navasta ja sen hyvinvoinnista, että me unohdettiin kaikki muut ihmiset? Musta on ihan kamalaa edes ajatella, että ihmiset on ok sen asian kanssa, että jotkut vaan jää yksin. Ei ei kenenkään pitäisi jäädä yksin. Oikeesti siis ei. Miks ihmeessa me ei voitas ees vähä enemmän huomioida tosiamme tässä maailmassa? Me kuitenkin eletään tää elämän täällä yhdessä tässä maailmassa. Nähtäisiin ihan oikeassa elämässä. Tehtäisiin aikaa. Koska fakta on myös se, että jos joku ihminen todella haluaa olla elämässä mukana niin silloin sitä aikaa pitää tehdä, koska me kaikki itedetään kyllä sitä vaan löytyy. Ei aina, mutta kyllä sitä joskus löytyy. Ja kun nähtäisiin niin miten kiva ois kun ihan tosissaan kysyttäisiin että mitä kuuluu. Siis ihan oikeasti mitä kuuluu. Puhuttas asioista ja oltas läsnä. Jos joku kaipaa apua, ei sitä pidä ohittaa. Jos ei muuten tiedä kuinka auttaa niin kertoo että ei kukaan jää yksin, että hei mä oon tässä sun tukena enkä oo menossa mihinkään. Tehtäisiin aikaa toisilemme. Tai moikkattas rappukäytävässä toisillemme. Jos näkee, että joku kaipaa apua, oli se sitten mummo ostos kassien kanssa tai joku joka on kaatunut. Autetaan, kaikki sillä lailla miten itse pystyy. Toki omat voimavarat tulee muistaa, mutta sellasille pikkujutuilla voi oikeesti olla iso merkitys jollekin. Pidetään huolta vanhemmista ihmisistä, koska ne on kuitenkin ne jotka on mahdollistaneet meille nuorille tän kaiken mitä meillä nyt on. Kunnioitetaan toisiamme. Hymyillään.
Ja siis tiiän kaikilla on huonopäivä joskus ja omakin elämä on joskus niin myllerryksessä että voimat menee siihen ja silloin pitää keskittyy siihen. Sitte kun on sitä iloa ja tarmoa niin miksi ei jakaa sitä? Se nimittäin vaan tarttuu ihmisiin. Ja mä ite mietin, että oikeesti ne oikeat kontaktit ja oikeat keskutelut kunnon kuulumisen vaihdot ne on vaan niitä mitkä pitää ainakin meikäläisen elämän kasassa.
Oikeesti siis soittaakaa ja kertokaa läheisillenne, että ne on ihan hemmetin tärkeitä, pitääkää yhteyttä. Soittaakaa sukulaisille, koska nää kaikki ihmiset on rikkaus. Ja noilla puheluilla voi olla jollekin oikeesti tosikova merkitys. Se tunne kun huomaa, että joku oikeesti välittää, joku kaipaa se on tunne joka vahvistaa meitä kaikkia. Koska kaikki me ollaan ihan saman arvoisia. Ihan sama mikä on tausta niin kukaan ei ansaitse jäädä yksin. Ja me kaikki ansaitaan se, että saadaan apua silloin kuin sitä tarvitaan, myös silloin kun sitä ei välttämättä itse edes osaa pyytää.
Mikään tässä maailmassa ei oo itsestään selvyys ja se musta tulis aina muistaa. Kaikilla on omat taustat, omat kokemukset ja ketään ei pitäisi tuomita. Tai päättää, että kuka saa apua ja kuka ei.
Jos näät joskus jonkun joka tarvitsee apua, älä vaan laita korvanappeja kovemmalle ja ummista silmiä, jos sulla on ees jotain miten voisit auttaa. Ja aina pitää muistaa, että jos tuntuu ettei itse osaa auttaa, jos esim. näkee että joku on kaatunut tai muuta ja ei itse uskalla mennä tilanteeseen niin aina voi soittaa apua. 
Mulla itelläni on parikin tilannetta kun ihminen on pyörätuolilla ollut kaatuneena maassa ja porukka vaan vaihtaa tien puolta. Se ei vaan mahu mun ajatukseen. Aikuiset ihmiset sulkee silmät ja jatkaa matkaa vaikka joku jolla ei oo mitään kykyjä päästä takaisin ylös makaa maassa. Onneks tällöin eräs aikuinen tuttu viimein tuli ja auttoi minua samaan tämän ihmisen ylös sillä mulla ei yksin ollut mitään jakoa saada isoasähköpyörätuolia nostettua ylös ja vielä tätä ihmistä. Ja tää on asia mikä mua aina laittaa miettimään, että miksi ja milloin tää maailma meni tälläseksi?
Ettei millään oo enää väliä kuin omalla hyvällä ololla? 

2 kommenttia:

  1. Onpa loistava kirjoitus! Olet niin oikeassa. Itsekin olen syyllistynyt tohon liialliseen kiireeseen, ja miettinyt tota samaa, että mihin sitä on aina niin kiire. Mulla on kyllä usein kiire ihan ihmisten luokse, (ensin töihin avustettavalleni, josta meen usein vanhempiani auttamaan, ja sieltä illalla kotiin mieheni luokse), mut sitten kun pääsee yhteen paikkaan, on jo kiire seuraavaan. Missään ei ehdi asettua kunnolla aloilleen. Kokoajan on vaan tehtäviä, mitä pitää tehdä. Kotonakin mies valittaa, kun en vietä sen kanssa aikaa, kun on niin kiire muiden asioiden kanssa. Pitää hoitaa kotiaskareet, ja sen jälkeen pitää kirjoittaa blogia, lukea muiden blogeja, lukea sähköpostit jne jne. Eli vaikka tapaisi ihmisiä, niin läsnäolo puuttuu lähes täysin. Ihmisillä on nykyään niin paljon kaikkea, mihin huomio pitäisi jakaa. Tämän takia moni varmasti myös eroaa, kun suhteessakin läsnäolo jää usein niin pinnalliseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi!:) Niinpä, se on vain nykyään tuntuu, että sitä haalii sitä tekemistä niin, ettei tajua sitten että se todellinen läsnäolo puuttuu, pitäisi vain osata pysähtyä edes siksi pieneksi hetkeksi todelle siihen toisen viereen ja olla todella läsnä, se vaan osaa olla aika vaikeaa välillä, kun tosiaan on niin "aikataulutettu" kaikki. Itsekin tietoisesti jätän läppärin tai kännykän kiinni, koska jos ne on auki vieressä niin sitä jotenkin automaattisesti alkaa vain näpräämään jompaa kumpaa..

      Poista